Jos voisin olla niin kuin he... 1.Välähdyksiä hämärästä

 Sinä päivänä kun hän tuli, olisi pitänyt olla viimeinen valinnaisen liikunnan tunti. Aloimme olla jo toukokuussa. Päättäisimme pian tämän jakson elämästämme ja jatkaisimme eteenpäin. Sinä päivänä hän tuli.

Se tyttö oli laiha. Hirvittävän laiha. Hän oli muutenkin kummallinen. Hän oli laiha ja aivan kalpea. Tummat hiukset valuivat päätä myöten ja harmaat silmät tuijottivat eteenpäin lasittuneina. Hän käveli pukuhuoneeseen hiirenhiljaa ja ensimmäinen ajatuksemme oli, mitä sellainen tekee täällä.

Minä käännyin katsomaan sitä. Tiesin kyllä, ettei toisten tuijottaminen ole kohteliasta mutta minun oli pakko. Hänessä oli vain jotakin...outoa.

Me tajusimme pian kaikki tuijottavamme sitä. Meidän katseemme vain jumiutui häneen.

"Mikä tuolla oikein on?" Heidi kysyi hiljaisella äänellä ja jatkoi "Miksi niitä oikein sanottiinkaan? Muistatteko?"

Me seurasimme kaikki tulokasta katseellamme. En ollut varma, mitä minun pitäisi ajatella, saati sitten tehdä. Pitäisikö minun vain kääntää katseeni pois ja teeskennellä, etten olisi jäänyt tuijottamaan häntä.

Se ei tuntunut edes huomaavan meitä. Oikeastaan olin varma, ettei se edes tajunnut pukuhuoneessa olleen muita. Sen ilme oli vain niin outo. Pelottava oikeastaan. Aivan kun se ei olisi ollut läsnä ollenkaan.

Tyttö tuijotti vain eteensä. Silloin kuulin oikealta puoleltani vaimean henkäyksen. Julia yritti peittää ilmettään. Käännyimme Heidin kanssa Juliaan päin. Julian huulet liikkuivat hitaasti, mutta tajusimme silti hänen yrittävän sanoa jotain. Minä kuulin Julian hiljaisen äänen puhuvan. "Minä muistan, kun tanssiryhmässä oli yksi tuollainen. Se oli ihan hirveää", Julia puhui. Muistin hämärästi hänen kertoneen joskus siitä. Se oli kai Laura, tai joku.

Heidi katsoi Juliaa myötätuntoisesti. Enemmänkin miettien. En ollut varma, muistiko hän tapausta. Sitä asiaa en  tiennyt, enkä saanut koskaan tietääkään.

       ********


Me pelasimme jalkapalloa, tai oikeastaan vain potkimme sitä päämäärättömästi. Meitä oli silloin liian vähän. Useampi ryhmäläinen oli silloin poissa.

Heidi oli hyvä jalkapallossa. Ryhmän paras.

Minä jäin katsomaan kateellisena, kun Heidin nopeat jalat hyppyyttivät palloa taidokkaasti.

Heidi pelasi loistavasti. Minä keskityin katsomaan häntä niin, etten meinannut huomata Sen Uuden katsetta niskassani. En olisi varmaan edes tajunnut Sen olemassaoloa, ellei Heidi olisi huomauttanut siitä minulle. "Linda huomaatko Sen. Ihan kuin se katsoisi meitä. Näetkö sä?"

Minä en uskaltanut kääntää katsettani Siihen päin koko tunnin aikana. Siinä tytössä oli vain jotakin niin pelottavaa. Jotakin niin outoa.

***********


Me kävimme sen jälkeen suihkussa. Se ei seurannut meitä sinne. Onneksi. Minä huuhdoin kasvojani vedellä, ja toivoin että se olisi huuhtonut samalla pelkoni. Minä ihmettelin, miksi Heidi ja Julia eivät tunnu tuntevan samanlaista karmivaa ja ahdistavaa tunnetta Sen läsnäolosta. Samalla minua hävetti. Miksi minä oikein annoin Sen vaivaavan mieltäni näin paljon? Miksi minä olen niin pelkuri?

Astuin varovasti paljain jaloin kylmälle lattialle. Minä tunsin karhean lattian jalkapohjissani ja päätin, etten anna Sen enää pelotella minua.

Me puimme vaatteita päälle. Julia ja Heidi keskustelivat jotakin. Musiikista, luulisin. Minä huomasin taas Sen. Se istui samalla penkillä, missä aikaisemminkin ja Sillä oli se sama ilme. Sama katse. Minä olin päättänyt olla välittämättä, enkä välittänytkään. Pelotelkoot vain itseään.

Minä en halunnut enää pelätä Sitä.

                 Se oli virhe.

  ********


Meillä oli Matematiikkaa. Kemian luokassa, tottakai.  Istuimme, minä, Heidi sekä Julia, vakipöydässämme oven vierellä. Minä raahasin viereisestä pöydästä tuolin ja istuin Heidin viereen.

Tunnin alussa tajusin Sen tulleen luokkaan. Se tuli opettajamme kannoilla aivan samalla tavalla, kuin silloin pukuhuoneeseenkin. Se seisoi opettajan vieressä lautasuorana. Aivan kuin Se olisi pelännyt.

Kukaan muu ei tuntunut huomavankaan Sitä. Ainakaan he eivät noteeranneet asiaa mitenkään. Heille Se oli vain oppilas oppilaiden joukossa.

Luokan edessä Se seisoi opettajan vieressä. Jalkaterät olivat kääntyneet sisäänpäin ja kauhtuneet tennarit paljastivat sinertävänkalpean jalkapöydän jonka verisuonet pullottivat. Kädet olivat painettuina kylkiä vasten ja olin varma, ettei Sillä ollut kynsiä, vaikka en sitä niin kaukaa olisi voinut nähdäkään.

Opettajamme esitteli Sen Eveksi. Vihdoin Sillä oli joku nimi. Eve. Eve oli kaunis nimi. Tässä kohti jopa Julia ja Heidi näyttivät muistaakseni edes vähän kiinnostuneilta. Mutta Eve oli tosiaan kaunis nimi.

Me jatkoimme matematiikalla. Julia rypisti otsaansa ja avasi kirjan. Heidi teki samoin. Minäkin kaivoin kirjan repustani, mutten kyennyt keskittymään enää laskemiseen.

En enää pelännyt Eveä, mutta hänessä oli silti jotakin hämärää.

*****

"Minä olen miettinyt...", aloitin, mutta nielaisin loput. Vaikutti siltä, kuin he eivät olisi kuunnelleet minua ollenkaan. "Hei, tytöt oikeasti. Kuunnelkaa nyt. Olen miettinyt, että pitäisikö meidän oikeasti yrittää tutustua siihen Eveen. Siis voihan se olla ihan mukava ja...", yritin jatkaa, kunnes Julia keskeytti minut.

"Hei, shh. Linda hiljaa. Sieltä se tulee. Hiljaa. Älä puhu siitä", Julia yritti vaientaa minut, mutta jatkoin silti.

Pienen vääntämisen jälkeen myös Julia suostui ehdotukseen. Nousimme ylös ja yritimme huikata jotakin Evelle, tai muuten kiinnittää hänen huomionsa. Eve ei tuntunut reagoivan ollenkaan. Me kävelimme hänen luo. Kun minkäänlaista reaktiota ei kuulunut, me johdattelimme Even varovasti tyhjään kuvataideluokkaan.

Me olimme luokassa, eikä kukaan valvoja huomannut meitä. Minä yritin puhua Evelle. Yritin esittäytyä. Kysyä häneltä kysymyksiä. Mitä tahansa, kunhan hän olisi vain vastannut. Edes reagoida, Myös Julia yritti. Heidikin. Me yritimme ja yritimme. Sitten Heidi kimpaantui. "Herää jo, tyhmä friikki.", Heidi kivahti. Heidi yritti kevyesti tökätä Eveä käteen, jospa tämä olisi silloin tehnyt edes jotakin.

"Heidi, lopeta", huusin ja puoliksi parahdin. "Heidi, älä tee noin"

"Ole sinä Linda hiljaa. Ei kuulu sinulle mitä minä sanon tuolle. Ei se edes reagoi mitenkään. Eihän tuo edes kuule", sanoi Heidi. Siinä vaiheessa minulla keitti yli. Aloin huutamaan Heidille ja syytämään haukkumisia hänen niskaansa.

"Linda relaa vähän, hei." Kuulin Julia sanovan takanani. "Älkää nyt oikeasti tapelko siinä. Ei Heidi oikeasti tarkoittanut. Sitä vaan otti päähän"

Heidi katsoi minua vielä pahasti. Minäkin häntä. Emme kuitenkaan sanoneet toisillemme mitään. Julia oli saanut meidät rauhoittumaan. Loimme kuitenkin pahoja katseita toinen toisillemme sen merkiksi, ettei asiaa oltu vielä unohdettu.

Silmänurkastani näin, kuinka Eve lähti rauhallisesti poistumaan luokasta. eikä hänen ilmeensäkään värähtänyt.

Hups. Minun oli tarkoitus saada tämä osa valmiiksi jo viikko sitten, mutta minkäs teet. Pahoittelut. Mutta kuitenkin, tästä se lähtee. Kommenttia olisi taas kiva saada, tai ainakin klikkauksia noihin toimintoihin. Kumpaan tahansa. Eri aikaan ja paikkaan sijoittui tämä osa, kuin prologi. Henkilötkin olivat erit, eikä prologin puhujia tulla enää näkemään, tai oikeastaan kuulemaan, tarinassa. 

edit 29.4 : Tekstiä editoitu vähän