Jos voisin olla niin kuin he... 3.Pakko

Kirjoitan sanan toisensa jälkeen hakukoneeseen, toivoen sen antavan vastauksen kysymyksiini.

Mikä ihmeen laitos?

 Linda, oletko sä ihan kunnossa? Sä vaikutat jotenkin, en mä tiedä, muuttuneelta. Erilaiselta.

Linda, taasko Eve. 

 Eikö Evestä ala tulla sulle jo -no vähän niin kuin pakkomielle. 

Pakkomielle, hymähdän. Typerykset. Eivät he ymmärrä. Minun on pakko saada tietää kaikki. Aivan kaikki.

Alan löytää jo jotakin lupaavaa. Ei, vai onko se sittenkin.

En ole enää itsekään varma, miksi minä teen tätä.

Pysähdyn tuijottamaan ikkunasta. Olen viettänyt aikani etsien jotakin, ihan mitä tahansa Siitä paikasta.  Kello lähestyy kahdeksaa, enkä ole yhtään viisaampi. En yhtään.

Kuulen tekstiviestin kilahduksen ja havahdun takaisin todellisuuteen.

"Hei Linda. Oletko sä tulossa?"

Vastaan viestiin.

Alan nousemaan ylös. Päätäni särkee liiasta näytön tuijotuksesta. En voi olla taas poissa.

Nousen pöydälle istumaan ja katson aamuaurinkoa. Sumuinen kevätaamu herää ja tajuan, etten ole oikeasti katsonut ulos pitkään aikaan.

Olen jo nousemassa alas pöydältä, mutta huomaan jotakin. Seinällä on kollaasi valokuvia minusta ja Heidistä.

En muista enää, milloin kuva on otettu. Ei siitä kovin kauaa voi olla. Muistan hämärästi sen kerran. Irvistelimme kameralle ja nauroimme. Aivan kuin parhaat ystävät.

Silti tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus.

Yritän unohtaa kuvan ja kiskon farkut jalkaani ja otan takin naulasta. Toivon, ettei minun tarvitsisi lähteä vielä. En ehtinyt saada selville vielä mitään.

**************

Seison pihalla ja nojaan aitaan. Eve istuu lähes suoraan edessäni olevalla penkillä. Huomaan ensinnä, että hän on saanut reppunsa takaisin.

Kuulen keinujen narahtelun kevättuulessa samalla, kun yritän kerätä rohkeutta mennä puhumaan.

Minä lähden kävelemään hitaasti kohti Eveä. Hoen päässäni, mitä minun täytyy sanoa. Olen miettinyt sitä koko illan.

Mikään ei voi mennä pieleen.

Istun penkille Even viereen ja tunnen sanojen juuttuvan kurkkuuni. Sanon jotakin kuitenkin.

"Nätti ilma, eikö" Ja tajuan kiinnittäneeni Even huomion.

Eve kääntää pienen päänsä minua kohti ja tunnen silmien katseen.

Eve ei päästä ääntäkään.

       "Hei Eve, haluaisitko nähdä yhden paikan"

En kuule mitään, paitsi hiljaista kahinaa, kun Eve kääntää päänsä ja nyökkää hiljaa.

Kaikki sujuu suunnitelman mukaan.

Lähden kävelemään kohti pyörätelineitä.

Pysäytän askeleeni vaaleanvioletin ja turhankin tutun polkupyörän luona.  Siskon polkupyörä.

Kyllä se sen ansaitsee. Kusipää.

En ole koskaan ennen varastanut polkupyörää, enkä ole koskaan halunnut siskolle mitään pahaa.

Kyllä se sen ansaitsee. Aivan varmasti.

Kuulen lukon naksahduksen. "Olet tyhmä" mutisen itsekseni "Mikä idiootti jättää vara-avaimensa pöydälle" Ansaitsee se sen kyllä.

Otan pyöränsarvista kiinni ja lähden taluttamaan sitä kohti Eveä. Eve istuu vihreällä lohkeilevalla penkillä edelleen kuin naulittuna.

Tuuppaan pyörän Even eteen.

"Tässä olis tää pyörä"

Eve katsoo ensin pyörää ja sitten minua. Pyörää, Lindaa, pyörää, Lindaa

Voi olla, että minä vain kuvittelin, mutta olen melkein varma, että Eve nyökkäsi minulle hyväksyvästi.

*****

Alkaisi pian hämärtää ja pyöräilimme Even kanssa halki Bridgeportin keskustaa.

Evellä oli siskon vaaleanvioletti polkupyörä, eikä hän näyttänyt panevan pientä "reissua" pahakseen.

Pyöräilimme melko pitkään, kunnes saavuimme risteykseen.

Pysähdyin ja aloin miettiä, että mitä olen taas tekemässä.

Jätin pyörän kadunvarteen ja jäin seisomaan risteykseen. Evekin pysähtyi ja lähti kävelemään luokseni.

Mietin, minne menisimme. En ollut suunnitellut näin pitkälle.

Tyhmä minä

Sitten keksin. Ranta.

Ei mennyt pitkään, kunnes olimme perillä. Tuuppasin pyöräni jonnekin päin ruohikkoa ja lähdin juosten pienehköä polkua vanhaa uimarantaa kohti.

Oli jo pimeää, mutta en voinut kääntyä nyt. Käännyin välillä katsomaan oliko Eve vielä mukana. Hento tennarien läpsyminen polulla kertoi kuitenkin, ettei se ollut kääntynyt.

En ymmärtänyt, miksi ihmeessä se seurasi. Kuka tahansa muu olisi jo kääntynyt.

Olimme Even kanssa, lähestulkoon hylätyllä, vanhalla uimarannalla. Siellä ei käynyt enää kukaan, mikä oli silloin todella hyvä.

Minä käännyin Eveä kohti ja kohtasin hänen tuijottavat silmänsä.

Alan kysymään Eveltä. Haluan tietää kaiken.

Aivan kaiken.

"Minä tiedän kyllä, missä sinä asut"

Yritän saada hänestä irti reaktiota. Mitä tahansa.

Yritän jatkaa tietäväistä ilmettäni, mutta se käy hetki hetkeltä vaikeammaksi.

Ei yhtään mitään

Alan huolestua. Tämä ei todellakaan mene, niin kuin olin suunnitellut. Tunsin hengitykseni alkavan kiihtyä. Aloin toivoa, että Eve ei vaistoaisi hermostustani. Ei, ei näin.

Alan perääntyä ja saan idean.  Even reppu. En tajua, mikä minuun silloin meni. Tai mikä minuun on mennyt, mutta sillä ei sillä hetkellä ollut mitään väliä. Vain repulla oli.

Kumarrun niin nopeasti kuin vain voin poimimaan repun maasta.

Sitten minusta tuntui, että Eve liikahti

En välittänyt siitä. Poimin repun maasta ja lähdin juoksemaan karkuun niin lujaa kuin vain pystyin.

Kiipesin rinnettä ylöspäin ja tunsin veren tykytyksen suonissani. Minua hengästytti, vaikka yleensä olenkin melko hyvä juoksemaan.

Pysähdyin puiden oksiston väliin ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan.

Löin otsaani.

Helvetin idiootti. Mitä minä oikein teen?

Läps, läps, läps

Lähdin juoksemaa taas

Läps läps

Eve tuntui mykältä ja ehkä vähän ujoltakin, mutta en ollut siltikään varma, mitä hän tekisi jos saisi minut, varkaan, kiinni.  Onneksi olin kuitenkin hyvä juoksemaan. Millään muulla ei ole väliä.

Pääsin pian pois ranta-alueelta

Aloin hiljalleen olla väsynyt. En nähnyt Eveä enää takanani enkä kuullut hänen askeliaan.

Koko kaupunki tuntui silloin autiolta.

Minä olin metroaseman luona ja päätin jatkaa muuten kuin jalan. Unohdin pyörän rannalle, vaikkein kyllä sillä hetkellä edes muistanut koko rojun olemassaoloa.

Matkustin lähemmäs kotia ja koko kaupunki tuntui jotenkin autiolta. Vain muutama auto sujahti ohitseni kävellessäni kohti kotiani.

Oli myöhä. Aivan liian myöhä.

*************

Lysähdän sängylle. Mitä minä olen mennyt tekemään?

Painan pään käsiini ja yritän miettiä, mikä minulla oikein on. Mikä minuun on oikein mennyt?

Minä aloin tuntea hiostavaa kuumuutta ja tuntuu, kuin meinaisin tukehtua. Heitin pois takkini. Sitten farkkuni ja lopulta istuin alusvaatteisillani sängyllä ja vaatteet makasivat myttynä vieressäni. Silloin päätin kasata itseni ja katsoa reppuun. En halunnut olla tehnyt tätä turhan tähden.

Even reppu oli täynnä kirjoja ja repun pohjalla oli kasa ryppyisiä vihkoja. Selasin kirjat nopeasti läpi kiinnittämättä niihin sen enempää huomiota ja siirryin vihkojen pariin.

Eikä mitään. Ei yhtään mitään. Kaikki vihot olivat tyhjiä. Täysin käyttämättömiä. Jos ne eivät olisi olleet rypyssä, olisin voinut saman tien kantaa koko pinon takaisin kauppaan. Ei pyyhkimisen jälkiäkään edes.

Minä pysähdyin katsomaan ikkunasta ulos. Olin varastanut repun ja sen polkupyöränkin, pakotin Even rannalle ja kaikki aivan turhaan. En saanut selville mitään. Yhtään mitään.

Tunsin raivon kiehahtavan sisälläni ja löin nyrkin seinään.

Ei helvetti mitä minä olen tekemässä.

Sitten minä pysähdyin. En minä yleensä käyttäydy näin.

Mikä minuun on oikein mennyt?

The Osan loppulätinä:

(...) Ei, ei minulla tainnutkaan olla mitään asiaa. Eiiku niin, vielä pari osaa tätä tarinaa (+ Jonkinlainen epilogi) ja sitten...no okei, ei minulla oikeasti ollutkaan mitään tärkeää. Turhaan tässä lätisen. Eiku hei, kohta on loma!   (#TurhinTekstinpätkäEvör)