Jos voisin olla niin kuin he 4. Pimeys

(Oikeasti, mistä minä oikein revin noita nimiä...)

"Pysy nyt vaan paikoillasi" Heidi huokaa samalla kun yrittää selvittää hiuksiani kamalasta sotkusta.  "Pyysit vaalennusta, vaalennuksen saat, mutta pysy nyt helvetti soikoon paikoillasi"

Minä teen parhaani ja yritän keskittää katseeni lattiaan enkä vilkuilla jatkuvaan otteeseen peiliin.  Heidi puheli iloisesti koko ajan eikä minun tarvinnut kuin ynähtää välillä jotakin sen merkiksi, että kuuntelin.

 "Älä liiku. Työnnän vielä tätä jauhetta silmiisi"

 Pian istuin hänen sängyllään hänen vanha huivinsa päässä, etten vain sotkisi seiniä. 

 "No, miltä tuntuu olla tuleva blondi?", Heidi yrittää kohottaa tunnelmaa ja minä ynähdän jälleen vastaukseksi. Hyväntuulinen pulputus oli jo muuttunut rasittavaksi, mutten halunnut suututtaakaan häntä.

Puolen tunnin päästä kävimme huuhtomassa värin hiuksistamme.  Heidi kuljetti minut hymy kasvoillaan peilin eteen ja lupasin katsoa muualle, kunnes hän antaa luvan katsoa.

 Katsoin itseäni peilistä enkä meinannut tunnistaa itseäni. Viimeisinkin epäonnistunut oranssi oli huuhtoutunut pois ja jäljellä oli platinanblondi Heidin muotoilema kampaus. Olin muuttunut siitä oranssihiuksisesta tytöstä viimeaikoina enkä halunnut enää näyttääkään häneltä. Muistin eilisen keskustelun Even kanssa. Päätin pyytää häneltä anteeksi tai jotakin. Taas se sama ilmeetön tuijotus. Se ei jätä minua rauhaan, vaikka haluaisinkin. Ei vain jätä.

 ***************
Osoite oli oikea ja oven avautuessa seurasin Juliaa sisälle taloon. 

 Annie oli järjestänyt juhlat ja kaikki oli kuulemma kutsuttu. 

Heidi juoksi lähestulkoon syliimme ja hymyili. "Hei. Täällä on mahtavaa, eikö?" ja minun ja Julian oli vain pakko nyökätä. Heidi katsoi meitä ja kysyi näimmekö hänessä mitään erilaista.

Hymähdimme hänelle. Minä käännyin katsomaan ylöspäin ja muistamaan miltä tämä talo oli näyttänyt edellisellä kerralla kun täällä kävin. 

 Sitten Heidi käski meitä tulemaan yläkertaan. Oli kuulemma asiaa.

 Julian kanssa suostuimme. Olin jo sanomassa niin, mutta sitten tunsin...jotakin. Yritin olla katsomassa sinnepäin niin näkyvästi, että se vaikuttaisi epälyttävältä, mutta hiusteni alta näin Even istuvan syrjässä ja katsovan minua. Taas se tuijotus.

 Yritin olla välittämättä siitä ja lähdin seuraamaan muita yläkertaan.

 Evekin käänsi katseensa pois ja tunsin itseni jostakin syystä vahvaksi. En enää kiinnitä häneen huomiota. Pelotelkoot vain.

 Olimme kaikki kolme rappusten yläpäässä ja katsoimme toisiamme. Olimme edelleen se sama kolmikko joka oli tuntenut ja pysynyt yhdessä jo vuosia.

 "Muistatteko kun viimeksi olimme täällä? Kaikki kolme silloin iihan pieninä" Julia sanoi venyttäen alkua kuin hänellä oli tapana.

 Silloin Heidi lähti hetkeksi ja pyysi meitä odottamaan ihan hetken. Jäimme Julian kanssa odottelemaan portaiden yläpäähän pianon vierelle.

 Yhtäkkiä kuulin hiljaisia läpsyttäviä askelia portaista. Käänsin lievästi säikähtäneenä päätäni askelien suuntaan.

 "Eve se vain on. Älä höpsö viitsi säikkyä" Julia hymähti.

 Eve ei tuijottanut tällä kertaa. Ei reagoinut mitenkään. Käveli vain ohi, mikä oli melkeinpä oudonpaa kuin se tuijotus. Siihen olin sentään jo tottunut.

 Minusta tuntui, että odotimme pianon luona pienen ikuisuuden, kunnes Heidi viimein vaivautui saapumaan paikalle.

 Heidi käveli luoksemme ehkä hieman hiljaisena, mutta muuten aivan tavallisesti.

 "Mikä sinulla kesti ja..." keskeytin lauseen kun huomasin jotakin hänen hameessaan ja paidassaan. Jatkoin lausetta "...ja miksi sinä olet...no...märkä"

 Tajusin jotakin. Hetki sitten vaaleanruskeat silmät tuntuivat vaihtavan väriään ja huomasin katsovani vaalean siniharmaita silmiä. Tuijotus. Even silmät.

 Minä pelästyin, kirkaisin ja tönäisin Heidiä nopeasti käsilläni taaksepäin. Heidi aukaisi yllättyneenä suunsa muttei ehtinyt sanoa mitään kun jo kaatui taaksepäin työnnön voimasta.

 Kuulin toisen kirkaisun kun Julia laittoi kauhistuneena kätensä refleksinomaisesti kasvojen suojaksi ja hyppäsi hieman sivuun.

 Minulla meni hetki toipua järkytyksestä ja silloin Julia oli jo juossut nostamaan kaatuneen Heidin ylös lattialta.

 Heidin kasvoilla oli ruhjeita ja kuulin Julian yrittävän puhutella häntä.

 "Se löi päänsä" kuulin Julian sanovan ja silmillään nopeasti osoittaen pianon suuntaan.

 "Mitä sinä oikein ajattelit?"

 Yhtäkkiä huomaan jotakin. Julian puhe on hiljaista ja kuulen sen epäselvästi. Jotakin on vinossa. Heidin sijaan näen hänen kannattavan Eveä. Miten se on mahdollista?

 Heidi alkaa hiljalleen näyttävän virkoavan ja alkaa nousta pystyasentoon. Hänen kasvoillaan on naarmuja kertomassa yhteentörmäyksestä puisen pianon kulmaan ja reunoihin.  Heidi, Eve, Heidi, Eve, Heidi.  Miksi silmät eivät ole ennallaan?

 Julia huutaa minulle. "Hullu. Miten sinä saatoit? Sinä satutit häntä"Minun ajatukseni ovat edellenkin vain siinä, mitä olin nähnyt, eikä kukaan muu kuitenkaan nähnyt samaa. Mikä minulla oikein on?

The loppulässytys: Jeij, toiseksi viimeinen osa ulkona. Tämän oli tarkoitus oikeastaan olla viimeinen osa, mutta osa vitosen tapahtumien änkeäminen vielä tähän olisi tehnyt osasta liian pitkän. Useampi juonenkäänne olisi myös saattanut tehdä siitä turhan sekavan. Päätin sitten jakaa viimeisen varsinaisen osan ennen epilogia kahteen osaan. Osa 5. Kuolema tulee siis olemaan viimeinen osa ja julkaisen sen sitten kun se tulee valmiiksi. Okei, kuulostipa äskeinen lause typerältä. :D Edit: Oma lisähuomautus: Tässä osassa teksti ei oikein sujunut. Pahoittelen.