keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Jos voisin olla niin kuin he 5.Kuolema

Anteeksi näin alkuun siitä, ettei otsikkokuvaa nyt ole. Kun siirsin kuvia uudelle tietokoneelle vanhalta, luulin ottaneeni otsikkokuvan myös, mutta en löydäkään sitä enää. Jos sen löydän vielä, lisään sen tähän.Toinen anteeksipyyntö tulee tuosta ensimmäisen kuvan käden läpi menevistä sormista. Photoshop pitäisi saada tälle uudelle tietokoneelle. En siis voinut muokata niitä normaaliin tapaan pois.



 Julian huudettua minulle tarpeeksi hän kääntyi hitaasti minusta poispäin. Kuulin nyyhkäisyn ja näin hänen hartioidensä värähtävän.
 Kyyneleet valuivat pitkin Julian poskia. Lisää nyyhkäisyjä ja hengityksen värisemistä. "Miten sinä saatoit" hän sanoi hennolla äänellä ja jatkoi itkemistä.
 Minusta tuntui kamalalta. Käänsin katseeni Juliaa kohti ja yritän sanoa hänelle jotakin. Minä en tiedä itsekään, mikä minulla on. Alakerrassa pauhaa musiikki.
 Ei tässä pitänyt käydä näin.
 Julian korot kopisevat hiljaa puisella lattialla. Nyyhkytys kovenee ja näen kyynelten tipahtelevan lattialle. Seuraan katseellani hänen loittonevaa selkäänsä enkä kuule, kun joku kävelee hitaasti taakseni ja osuu minuun.
Tönäisy

  Minä menetän tasapainoni ja yritän epätoivoisesti haparoida käsillä tukea aivan mistä tahansa, ennen kuin kaatuisin lattialle.
 Seuraavassa hetkessä makaan lattialla poski vasten karheaa lautaa. Ranteisiini sattuu. Tajuan vain ottaneeni niillä iskun vastaan. Mieleeni ei mahdu muuta kuin "kuka ihme?".
 Vastaukseksi mielessäni esittämään kysymykseen saan, kun kuulen huutoa sivulta. Yritän kääntää päätäni äänen suuntaan ja niskaani särkee.
 Heidi kuristaa Juliaa. Minä näen, kuinka Julia tuntuu alkavan hiljalleen sinertää, eikä hänestä kuulu enää ääntäkään. Julia yrittää haukkoa henkeään, mutta happi alkaa silti loppua. Julian pihisevä hengitys ja rimpuilu.
 Julia yrittää panna vastaan, mutta Heidi on liian vahva. Minä makaan jähmettyneenä lattialla, enkä tiedä mitä tehdä. Joka paikkaan sattuu, alhaalta kuuluu huutoa ja musiikkia ja minusta tuntuu, kuin olisin loukussa. En pääse ylös lattialta, enkä ollenkaan tiedä, mitä täällä tapahtuu.
 Kaikki on kääntynyt päälaelleen niin nopeasti, etten pysy enää mukana.
 Kuuluu kova kolahdus, kun Julia lentää huoneen poikki ja osuu vastapäiseen seinään. Miten helvetissä tämä on mahdollista? Ei kukaan voi olla niin vahva, että kykenee heittämään kuusitoistavuotiaan huoneen halki kevyesti kuin minkä. Varsinkaan toinen saman ikäinen.
 Heidi lähtee kävelemään ohitseni, eikä tunnu huomaavankaan minua. Ehkä se luulee minun kuolleen. Minä en tiedä, mistä moinen ajatus tuli silloin mieleeni, vaikkakin sillä saattoi tosiaan olla perääkin.

Heidi jatkaa kävelyä ja tuntuu katsovan tyytyväisenä ympärilleen. Vilkuilen peloissani salaa hänen kasvojansa ja huomaan jotakin. Ruhjeet. Ne alkavat haalistua. Ne alkavat hävitä.
 Tämä ei voi olla mahdollista. Tämä ei voi olla totta.

 Sitten huomaan jotakin. Heidin hiukset tuntuvat tummuvan ja yhtäkkiä huomaan niiden kasvavan ja harmaantuvankin hieman. Heidi laihtuu ja minusta tuntuu, että hänen ihonsa kalpenee.
 Näen hänen kumartuvan veltoksi valahtaneen ja todennäköisesti tajuttoman Julian ylle. Silloin tajuan tilaisuuteni tulleen.
 Käännyn niin nopeasti kuin vain kykenen selälleni ja nousen ylös lattialta. Heidi on niin kiinnostunut Juliasta, ettei vaikuta edes huomaavan minua.
 Juoksen hengästyneenä lähimmälle ovelle, minkä huomaan. En tiedä, minne se johtaa, mutta sillä ei ole väliä. Kunhan vain pääsen karkuun...tuolta.
 Mitä täällä oikein tapahtuu?
 Juoksen ovesta sisään ja paiskaan sen kiinni. Nojaan hetken hengästyneenä kaakeliseinään huoneessa, joka paljastuu jonkinlaiseksi kylpyhuoneeksi, ja annan hengitykseni tasaantua.
 Alan hiljalleen avata silmiäni ja minusta alkaa tuntua, kuin jotakin olisi vialla. Havaitsen lattialla jotakin märkää. Valot syttyvät kunnolla. Verta. Verta aivan kaikkialla. Tunnen paniikin kouraisevan sisuksiani.
 Käteni tärisevät ja tukahdutan kurkusta nousevan huudon nähdessäni sen. Ruumiin. Heidin. Heidin ruumiin. Hakattuna ja lavuaarin alle aseteltuna. Lähestulkoon alasti ja veren peitossa.

Minua alkaa oksettaa se näky ja kun tunnen edellisen ateriani syöksyvän takaisin ylös, juoksen vessanpöntön luokse ja annan ylen. Minä jään nojaamaan siihen ja painan pään käsiini. Silloin minä itken.
Suljen silmäni ja avaan ne taas uudestaan. Verinen ruumis edelleen paikoillaan ja veri samoin. Minua ällöttää, mutta nousen silti tärisevin jaloin ylös ja kävelen lähemmäs Heidiä, tai oikeastaan sitä. mitä hänestä on enää jäljellä.
Siinä se on. Jään vain paikoilleni seisomaan ja katson sitä. Tunteiden sekamelska vyöryy päässäni ja käännän katseeni pois siitä. Mitä täällä oikein tapahtuu? Minusta tuntuu, ettei tälle voi olla mitään loogista selitystä, mutta pakkohan tälle on olla. Kylpyhuone on täynnä verta ja näyttää aivan kuin Heidiä olisi kirjaimellisesti paiskottu ympäri seiniä. Kuka helvetti siihen kykenee?
Kuvotuksen aalto hyökyy taas sisälläni ja käännän katseeni pois. Musiikki pauhaa ja alakerrassa huutaa taas joku. Katson peilistä itseäni ja haluan vain pois täältä.
Suljen silmäni. Avaan ne uudelleen ja tunnen sydämeni hypähtävän kurkkuun.

Eve. Heidin paita. Heidin hame. Heidin kengät. Heidin lävistys.

Minä huomaan, kun se hyppää minua kohti. Lihakseni tuntuvat reagoivan refleksinomaisesti ja heittäydyn sivuun. Kuuluu kolahdus, kun Eve lentää suoraan päin pesuallasta. En jää katsomaan häntä, vaan säntään juoksuun kohti ovea. Minua pelottaa, enkä huomaa verilammikkoa, ennen kuin liukastun siihe ja kaadun selälleni kovalle lattialle.
Ei saatana. Makaan veressä ja minusta tuntuu, kuin silmissäni alkaisi sumentua.
Eve tokenee ja kävelee hiljaa luokseni. Tunnen hänen askeleensä ja sen, kun hän kumartuu ja kääntää minut ympäri. Makaan vatsallani ja tunnen kuinka Even kylmät ja luisevat sormet tunnustelevat selkääni.
Hieman vinkuva hengitys ja lisää tunnustelua. Eve siirtää käsiään eri puolille kehoani, mutta olen liian peloissani miettiäkseen miksi. Puhumattakaan siitä, miten pääsisin pois tilanteesta.
Hetken päästä tunnen, kuinka minua lyödään jollakin terävällä ja kovalla. Tunnen kipua ja sitten kaikki pimenee lopullisesti.

The loppulätinä: Tässä osassa kirjoittaminen sujui paremmin, kuin edellisessä. Ainakin toivottavasti. Edellisosassa kun teksti oli aika tökkivää. Mutta joo, tämähän oli siis viimeinen varsinainen osa. Epilogin olisi voinut laittaa ihan osaksi, mutta johtuen epilogin kertojanvaihdoksesta päätin sen olevan epilogi, eikä osa 6. Epilogissahan kertojana siis Eve ja sen on tarkoitus valaista tapahtumia toisesta näkökulmasta ja kertoa syitä ja motiiveja tämän osan tapahtumiin. Selitystä muuten vielä siitä, miksi tuo kylpyhuone on niin verinen, jos se ei tekstistä käynyt kunnolla ilmi. Heidiähän on aika lailla hakattu pitkin seiniä ja samalla "raadeltu" samalla. Yritin saada sen näyttämään siltä, kuin pahasti verta vuotava ihminen olisi yrittänyt paeta, jolloin verta olisi roiskunut melko laajalle alueelle. Seinässä on epärealistisen suuri verläikkä, johtuen siitä, ettei minulla ollut parempaakaan käytössä ja olisi ollut kummallista, jos lattia olisi veren peitossa, mutta seinät kiiltelisivät puhtauttaan. Seinässä on verta myös siitäkin syystä, että jossakin vaiheessa tappelua se verta vuotava ihminen on lyöty päin seinää. Tappelun ääniä ei havaittu, sillä kuten tekstistä yritin saada ilmi, alakerrassa meluttiin samaan aikaan melkoisen kovaa ja Heidi on todennäköisesti yritetty vaientaa jotenkin, tai sitten hän ei vain ole niin huutajatyyppiä.

2 kommenttia:

  1. Oli kyllä hyvä osa! Teksti sujuvaa ja helppolukuista, kuvat hienoja. :)

    VastaaPoista
  2. Tosi kiva kuulla! Kiitos paljon kommentistasi. :)

    VastaaPoista

Mielipiteesi on meille tärkeä... hetkinen, KETKÄ ME?

(Ja ai niin, arvostan jokaista kommenttia)