Jos voisin olla niin kuin he... Epilogi

Minä kävelen ulos talosta.  Joku huutaa siellä.  He ovat ehkä löytäneet sen punaisesta lammikosta. He huutavat varmaan siksi, koska heitä pelottaa. Olen kuullut siitä, pelosta. Mitä se on? Minulle se on vain sana.

 Kenkäni ovat punaisessa ja sitä putoilee ruohikolle. Tip, tip, tip. Jätän tämän ruumiin ja muutun.

 Seison sateessa sen ihmisen mekko päällä. Lindan mekko. Minussa on sitä punaista. Käsissäni on punaista. Joka puolella on punaista. Muistan sen hetken, kun punaista suorastaan suihkusi niistä ja se toinen yritti huutaa. Toinen nukkui jo silloin.

 Minulla ei ole enää oikeaa ruumista. En ole enää oikea ihminen. En kai ole paha. Halusin vain olla niin kuin he.

 Se yksi näki, mikä minä olen. Kaikilla muillakin oli kyllä silmät ja minulle on sanottu, että silmillä nähdään. Siltikin vain yksi näki minut. Hän oli kuitenkin aivan liian altis.

 Ne eivät nähneet minua. Ne ihmiset, jotka löysivät minut. He eivät nähneet, mikä olen. Se ihminen näki kuitenkin. Se ihminen, joka jätti minut taloon. Se ihminen yritti hukuttaa minut, koska tiesi kuka minä olen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että minä en kuole. Minä en hukkunut vesisaaviin, enkä kuollut vaikka hän lopulta lähti ja jätti minut yksin siihen taloon ilman ruokaa. Ehkä hän pelkäsi.

En halua olla enää ruumiiton. Se sattuu. Sattuu vain niin paljon. Haluan olla oikea ihminen, niin kuin he.

 Se ihminen, joka yritti saada minut kuolemaan, ei tiennyt toistakaan asiaa. Minä voin olla kuka tahansa. Aivan kuka tahansa.

Minä luulen, että Lindaa pelotti.

 Minä muutun uudestaan. Tai en oikeastaan. Olen vain pienempi. Aivan kuin silloin, kun ne ihmiset löysivät minut. He alkoivat pitää kovaa ääntä. Ehkä hekin pelkäsivät.

 Minä lähden pienenä pois. Taivaalta putoaa vettä ja toivon, että tällä kertaa tulisin onnistumaan.